Tarvitaan hoitoa – ei heitteillejättöä

Aloitin syyskuussa työt Matkalla-toiminnan valmentajana. Toimintamme perusajatuksena on tarjota tukea mielenterveyden palveluihin jonottaville 16–29-vuotiaille nuorille ja nuorille aikuisille. Työmme nuorten parissa voi olla lähes mitä tahansa konkreettisesta tuesta ja avusta asioiden hoitamisessa juttuseuraan kahvikupin äärellä. Tiesin jo työhön hakiessani, että mielenterveyspalvelut Tampereella ovat pahasti ruuhkaantuneet. Työ on kuitenkin konkretisoinut aika karullakin tavalla palveluihin jonotuksen todellisuutta.

Nuorisovastaanoton matalan kynnyksen mielenterveyspalvelun jonotusaika on ollut syksyn aikana kahdesta neljään kuukautta. Matalan kynnyksen palveluksi tämäkin jonotusaika on melko pitkä. Monet nuoret kokevat kuitenkin sellaisia mielenterveyden haasteita, jotka vaativat erikoissairaanhoidon palveluita. Tällaisissa tilanteissa mielenterveyden haasteet voivat vaikuttaa merkittävästi arjessa selviämiseen, esimerkiksi estää kokonaan koulu- ja työelämään osallistumisen. Pahimmillaan nuoren on vaikeaa päästä poistumaan kotoaan ollenkaan, jolloin syrjäytymisen riski kasvaa suuresti. Huolestuttavaa tilanteessa on se, että jono erikoissairaanhoidon mielenterveyden palveluihin nuorten osalta on syksyn aikana ollut noin 6–12 kuukautta. Monet tapaamamme nuoret ovat kertoneet, ettei heillä ole jonotusaikana ollut minkäänlaista tukea. Jotkut ovat koittaneet hakea apua tuloksetta. Koulukuraattorit, koulupsykologit, sosiaaliohjaajat ja muut ammattilaiset tekevät parhaansa ja pyrkivät tarjoamaan tukea aivan riittämättömillä resursseilla. Tukea ei heidän taholtaan riitä kaikille. Puoli vuotta tai vuosi jonossa on nuoren ihmisen elämässä pitkä aika ja jokainen voi osaltaan miettiä miten pitkältä se tuntuu, jos oma olo on päivittäin todella huono tai jopa sietämätön. Huomion arvoista on myös se, että oireet ovat voineet jatkua pitkäänkin jo ennen avunhakemista. Jos ihminen jätettäisiin voimakkaan fyysisen kivun kanssa ilman apua puoleksi vuodeksi tai vuodeksi sitä pidettäisiin selkeästi heitteillejättönä. Nuoret kuitenkin jätetään kohtuuttoman henkisen kivun kanssa pärjäämään tällaiseksi ajaksi, monesti vielä yksin.

Tässä työssä on itselleni herännyt kysymys siitä, miten tilanne kehittyy tuona jonotusaikana, jos nuori ei saa tukea mistään. Mitä tapahtuu, kun nuori on ollut jonotusajan poissa koulusta tai työstä, pahimmillaan eristäytyneenä yksin omaan kotiinsa? Miten paljon nuoren mielenterveys heikkenee jonottaessa? Vaaditaanko vielä alkuperäistä tarvetta intensiivisempi tai pidempi ja näin ollen myös kalliimpi hoitojakso? Miten käy nuoren paluun opiskelu- ja työelämään? Tuskin se ainakaan helpottuu, kun elämä on ollut niin sanotusti paussilla mielenterveyden haasteiden vuoksi.

Oma lukunsa nuorten hoitopolussa on psykoterapiaan pääseminen. Nuorilta tulee toistuvasti viestiä siitä, miten hankalaa terapiaan on päästä. Erään nuoren sanoin: ”Nuoren on helpompi saada huumeita kuin terapiaa”. Kun nuori on vihdoin päässyt lääkäriin ja ollut mielenterveyshoidon parissa kolme kuukautta hän voi saada lähetteen Kelan kuntoutuspsykoterapiaan. Tällöin alkaa terapeutin etsintä. Eräs nuori laittoi sähköpostitse noin 160 psykoterapeutille tiedustelua mahdollisuudesta päästä asiakkaaksi. Näistä neljällä olisi ollut vapaita aloituspaikkoja seuraavan muutaman kuukauden aikana. Kun ajatellaan, että terapiaan hakeutuvan voimavarat ovat monesti jo valmiiksi vähissä, tuntuu aika kohtuuttomalta, että nuoren pitäisi jaksaa lähetellä kymmenittäin sähköposteja ja vastaanottaa saman verran kohteliaita ilmoituksia siitä, että asiakaspaikat ovat valitettavasti juuri nyt täynnä. Haasteet psykoterapeuttien saatavuudessa ovat tällä hetkellä varsin kiperä toipumista hidastava ongelma monelle nuorelle.

Työssäni olen kohdannut sen, että meillä on tällä hetkellä yhteiskunnassa paljon upeita, ainutlaatuisia ja lahjakkaita nuoria ja nuoria aikuisia, jotka eivät hoidon puutteen vuoksi pääse elämään täysipainoisesti omaa arvokasta arkeaan ja toteuttamaan unelmiaan. Tämä tarkoittaa herkästi myös sitä, ettei nuori pääse osallistumaan koulu- ja työelämään tai tarjoamaan omaa osaamistaan ja lahjojaan yhteisen hyvän edistämiseen. Onko meillä yhteiskuntana varaa inhimillisestä tai taloudellisestakaan näkökulmasta siihen, että mielenterveyspalveluiden aliresursointia jatketaan entiseen malliin? Onko meillä varaa olla huomioimatta sitä mitä nuorille kuuluu?

Jos sinä lukijana haluat tehdä jotain asian eteen, niin ole läsnä elämässäsi oleville nuorille: kysy mitä kuuluu ja kuuntele avoimella asenteella ja arvostaen. On hyvä muistaa myös se, että mielenterveyspalveluiden nykyinen kriisi on syntynyt valintojen seurauksena. Tulevissa vaaleissa kannustan huomioimaan sen, millaisia valintoja ehdokkaat ovat halukkaita tekemään mielenterveyden palveluiden suhteen.

Sirkku Rämö
Valmentaja, Matkalla-toiminta