Runoista syntyi yhteinen teos – kirjallisuusterapiaryhmän runot julkaistiin kirjana

Senioripysäkin kirjallisuusterapiaryhmässä runoja on kirjoitettu, luettu ja jaettu yhdessä jo useamman vuoden ajan. Keväällä 2026 ryhmän vaivannäkö palkittiin, kun osallistujien runoista koottu teos julkaistiin. Kirja on syntynyt vapaaehtoistyönä ohjatun ryhmän pitkäjänteisen työskentelyn tuloksena – ja ennen kaikkea ryhmän jäsenten rohkeudesta kirjoittaa ja jakaa omia ajatuksiaan.

Kirjan toimittajana ja ryhmän ohjaajana on toiminut vapaaehtoinen Taru Tapioharju, joka on koulutettu kirjallisuusterapeutti. Onkin kuvaavaa, että Taru palkittiin vuonna 2025 Vuoden Selma -tunnustuksella vuoden vapaaehtoisena. Hänen pitkäjänteinen, kannustava ja turvallista ilmapiiriä rakentava tapansa ohjata ryhmää on ollut tärkeä osa kirjan syntyä.

”Hämmennyn – runotaivas laskeutuu” teoksen runot kuvaavat kuuden kirjoittajan kulkua kirjallisuusterapian ja sen prosessin poluilla. Runojaan ovat jakaneet Marjo Pakarinen, Eija Sarasin, Esko Limingoja, Pirjo Katajamäki, Mervi Riihiluoma sekä Seppo Mannila.

Alun perin kirjaa ei kuitenkaan ollut tarkoitus tehdä. Senioripysäkillä toiminut ryhmä oli kirjoittanut suuren määrän runoja, ja vuonna 2024 Rongankadulla syntyi ajatus siitä, että runoista voisi koota kokonaisen teoksen. Innostus kasvoi nopeasti: runoja oli paljon ja joukossa oli niin hyviä tekstejä, että niistä päätettiin tehdä kirja.

Prosessi vei ryhmän jäsenet mukanaan. Aluksi kirjoittamiseen käytettiin yksi tunti maanantaisin, sitten kaksi. Vähitellen runot alkoivat kulkea mukana myös vapaa-ajalla. Joku kirjoitti tiistaina, toinen viikonloppuna ja joku heräsi aamuyöllä kolmen ja viiden välillä niin, ettei auttanut muu kuin ottaa kynä käteen ja kirjoittaa.

 

Kynä käteen ja siitä se lähti

Kirjallisuusterapiaan ei tarvinnut tulla valmiina runoilijana. Ryhmässä runoilu aloitettiin aivan alusta, hyvin yksinkertaisesti: kynä käteen ja paperi eteen. Tarun ohjaamana kokeiltiin luovaa kirjoittamista ja erilaisia runomuotoja.

”Haiku on maailman terapeuttisin runomuoto”, Taru toteaa.

Monelle kirjoittaminen avasi myös aivan uusia tapoja tarkastella ympäröivää maailmaa. Luonnossa liikkuessa kännykkäkamera alkoi tallentaa maisemia ja yksityiskohtia, joita saattoi myöhemmin tarkastella runon kautta. Runojen rinnalle tulivat myös valokuvaus ja maalaaminen.

Osalle kirjoittaminen oli puolestaan tuttua jo vuosikymmenten takaa. Mervi sai kuusivuotiaana oman kirjoituskoneensa ja on kirjoittanut siitä lähtien. Tekstejä oli syntynyt muun muassa lehdistä, kivistä ja luonnosta. Ryhmään hän ei alun perin aikonut edes tulla, mutta muiden kannustuksesta mukaan lähtenyt Mervi ei päätöstä myöhemmin katunut.

”Muut pakottivat mukaan”, hän naurahtaa.

Turvallinen ryhmä teki kokeilemisesta mahdollista. Alussa moni saattoi epäillä, osaako kirjoittaa tai syntyykö paperille mitään. Kun Taru kannusti kokeilemaan, alkoi tekstiä vähitellen syntyä.

”Taru käski, että kirjoitetaanpa, ja kaikki vähän arkaillen lähtivät mukaan. Että osaakohan sitä. Sitten luottamuksesta ja kannustuksesta syntyikin kaikenlaista”, kertoo Eija.

Myös kaikkein vaikeimpia ja kipeimpiä asioita sai laittaa paperille. Ryhmäläiset kuvaavat, kuinka luottamus toisiin antoi rohkeutta sekä kirjoittaa että lukea omia tekstejä ääneen. Omien runojen lukeminen toisille tarkoittaa samalla jonkin hyvin henkilökohtaisen avaamista muille.

 

Runot turvallisena tapana käsitellä elämää

Kirjallisuusterapian yksi keskeinen ajatus on, että kirjoittamisen kautta vaikeankin asian voi ulkoistaa itsensä ulkopuolelle. Paperille voi antaa sellaisia ajatuksia ja tunteita, joita ei ehkä muuten olisi valmis sanomaan ääneen.

”Sanataide ja runo ovat turvallinen alusta, koska sinne voi ulkoistaa kipeänkin asian. Se on kirjallisuusterapian ydin”, Taru kertoo.

Kaikki kipeät asiat eivät tietenkään katoa kirjoittamalla, mutta osa voi helpottua. Toisinaan teksti voisi jäädä pöytälaatikkoon, mutta tämän teoksen kohdalla ryhmäläiset ottivat vielä yhden suuren askeleen: he uskalsivat julkaista runonsa.

Kirjaa kuvattiinkin tilaisuudessa elämäntarinakirjaksi. Sen runoissa ja yksittäisissä lauseissa kulkee mukana paljon elettyä elämää. Teksteihin voi samaistua, ja toisen ihmisen kokemuksesta voi saada myös voimaa ja lohtua. Runot voivat toimia peilinä omille kokemuksille ja ajatuksille ja herättää samalla uusia oivalluksia itsestä.

”Uskalla avata. Älä paina kaikkea sisään. Joskus on uskallettava sanoa ääneen, mitä ajattelee”, kehottaa Esko.

 

Runot säväyttivät myös kuulijoita

Keväällä 2026 järjestettiin kaksi julkistamistilaisuutta, joissa paikalla oli lähipiiriä, työntekijöitä ja muita tukijoita. Ääneen lukeminen vaati kaikilta paljon rohkeutta ja uskallusta. Moni kuuli myös runot ensimmäistä kertaa vasta tuolloin – ja ne pysäyttivät.

Kun Eijan yksi runo kuultiin ensimmäistä kertaa ääneen, huoneeseen jäi pitkä hiljaisuus.

”Kuinka voi kirjoittaa elämänsä noin lyhyesti kiteytetysti ja raadollisesti?”

Runoissa puhuttiin suoraan pettymyksistä, virheistä, vaikeista tunteista ja elämän kolhuista. Ne eivät kaunistelleet tai silotelleet kokemuksia, vaan antoivat sanoja myös sellaisille asioille, joista voi olla vaikea puhua. Samalla runoissa oli jotakin lohdullista: kokemuksista oli selvitty ja vaikeita asioita oli pystytty käsittelemään.

Ehkä juuri siksi runot voivat koskettaa myös lukijaa tai kuulijaa, vaikka ei tuntisi kirjoittajaa. Toisen ihmisen kokemuksesta voi tunnistaa jotakin tuttua – ja ehkä huomata, että itsekin voisi päästä eteenpäin.

Kirjaa onkin kuvattu erilaiseksi runokirjaksi. Se ei ole vain kokoelma runoja, vaan jälki kirjallisuusterapeuttisesta prosessista, ryhmän yhteisestä matkasta ja eletyistä elämistä.

 

Sitkeät sissit ja yhteisön voima

Ryhmän merkitys kirjan syntymisessä on ollut valtava. Alun perin mukana oli useampia ryhmiä, jotka yhdistyivät matkan varrella. Osa ihmisistä jäi prosessista pois, koska ryhmä tai työskentely ei tuntunut itselle oikealta tai siihen ei ollut vielä valmis. Lopulta jäljelle jäi porukka, jota kuvailtiin hyväntuulisesti ”sitkeiksi sisseiksi”.

Ryhmäläiset kertovat, ettei kirjaa olisi syntynyt ilman tätä yhteisöä. Ryhmässä on voinut jakaa asioita, joita ei ehkä olisi muiden kanssa jakanut. Luottamus, kunnioitus ja arvostus ovat kasvaneet yhteisen tekemisen myötä.

”Ei voitu alussa tietää, miten tämä ryhmä kannattelisi. Tuskin oltaisiin ylletty tänne asti ilman juuri tätä porukkaa”, kertoi Pirjo.

Jossain vaiheessa joku kysyikin, miten ryhmäläisistä on tullut niin läheisiä. Vastaus löytyi siitä, kuinka paljon ryhmässä on yhdessä koettu, jaettu ja paljastettu.

Myös ryhmän itseohjautuvuus on ollut tärkeä osa prosessia. Senioripysäkin työntekijöiden ei tarvinnut tehdä muuta kuin kannustaa ja seurata sivusta, kun ryhmä vei itse omaa tekemistään eteenpäin. Ryhmä kiitteli TampereMission antamasta luottamuksesta ja mahdollisuudesta toteuttaa projekti.

 

Kirja on nyt kaikkien luettavana

Nyt teokseen voivat tutustua muutkin. TampereMissiolla käydessä voi lukea kirjaa tai osallistua uusiin kirjallisuusterapeuttisiin ryhmiin. Tilasimme pienen erän kirjoja, joita myymme eri tapahtumissamme syksyn mittaan. Kirjan ostamalla pääsee samalla tapaamaan ja jututtamaan teoksen kirjoittajia.

Teoksen voi hankkia myös kirjakaupoista, kuten Prismasta ja Suomalaisesta Kirjakaupasta.

Tämä kirja on osoitus siitä, mitä voi syntyä, kun ihmisille annetaan turvallinen tila kirjoittaa, jakaa ja tulla kuulluksi – ja kun rinnalla on ihmisiä, jotka jaksavat kannustaa vielä silloinkin, kun ensimmäinen tyhjä paperi tuntuu vaikealta.

Ehkä tärkein viesti onkin sama, jonka ryhmäläiset halusivat kirjansa lukijoille välittää: uskalla avata, uskalla kirjoittaa ja uskalla sanoa ääneen. Joskus juuri sanoista voi löytyä jotain, mikä lohduttaa myös toista.

Kuvassa vasemmalta Eija, Mervi, Esko, Taru, Pirjo ja Marjo.