Mietteitä ilon polulta
Minulla on periaate. Tai siis on montakin periaatetta, mutta tämä on kulkenut mukanani jo kohta 30 vuotta.
Töissä pitää olla kivaa. Sinä päivänä, kun minusta ei ole kivaa tulla töihin, niin en tule.
Mistä se kiva työssäni sitten oikein tulee? Mikä kumma siinä on, että mulla on kivaa töissä?
Eräs artikkeli* työn ilosta, työtehtävästä ja sydämentehtävästä kiteytti täydellisesti minun ajatukset: Työtehtävät ovat niitä, mitä töissä tehdään ja mitä työnantaja raamittaa. Sydämentehtävät puolestaan rakentuvat työtehtäville annetuista merkityksistä, eli:
- miten työtehtävää teen
- mitä annettavaa minulla on tehtävään
- miten löytyy ilo tehdä juuri minun tehtävää ja
- miten saan ilon kokemusta tehtävästä
Miellän ajatuksen vielä niin, että
- millä mielellä, millä ajatuksella valitsen tehdä tehtävän.
Olen elämäni aikana tehnyt hyvin monenlaisia töitä; olen mm. siivonnut linja-autoja, haravoinut hautausmaalla, ollut uimaopettajana ja rantavahtina, lastenhoitajana, suomen kielen opettajana tässä vain vaatimattomasti muutamia tehtäviä mainitakseni. Viimeset 24 vuotta on mennyt kehitysvammatyössä monenlaisissa tehtävissä. Työtehtävät ovat vaihdelleet, samoin työyhteisöt ja työnantajat. Mutta olen viihtynyt, on ollut kivaa. Työn iloa olen tutkinut yhden opinnäytetyön verran ja sen verran vaikuttunut olen aiheesta, että edelleen kiinnostaa. Ja ilahduttaa.
Tämä korona-aika, mitä nyt elämme on tietysti avannut näkökulmaa eri tavalla. Työhön on tullut mukaan ehkä enemmän kiitollisuutta siitä, että on töitä ja toisaalta myös enemmän huolta ja huolehdittavaa. Huolen siirtäminen on silti turhaa. Tehdään vaan työt ja tehtävät turvallisuusnäkökulma huomioiden ja hoidetaan tämä meidän tontti parhaalla mahdollisella tavalla yhdessä, kivaa unohtamatta. Ehkä sitä kivaa tarvitaankin enemmän juuri nyt?
Hyvänä esimerkkinä tällä ilon polulla on ollut oma isäni. Hän on positiivinen potenssiin sata ja vielä vähän enemmän. Välillä jopa ihan ärsyttää. Joo-o, positiiviset ihmiset usein ärsyttävät. Vaikka isäni menee ulkohuussia tyhjentämään, niin hän mennessään kehuu, että onpa kiva mennä ja tehdä. Onpa kiva kun on paljon tiskattavaa, onpa kiva siivota, onpa kiva. Ja jälkeenpäin hän kehuu, että olipa kiva tiskata, olipa kiva pestä ikkunat jne. Semmoinen se minun isäni on, on ollut jo 80 vuotta. Ja minä olen kasvanut siinä tekemisen ilon vaikutuksen alaisena niin eihän se ihme ole, että minusta tämmöinen tuli.
Kaikella on tapana levitä, hyvällä ja huonolla. Mitä kylvät, sitä niität. Minä voin sen kivan valita, minä voin päättää valita kivan, ilon sekä positiivisen asenteen ja helpottaa sen avulla elämääni ja työni tekemistä. Ja omalta osaltani tuoda iloa ja keventää kanssaeläjienkin arkea.
Olen Kati ja halusin kertoa omasta tavastani suhtautua työhön. Olen työskennellyt Rongankodissa vuodesta 2002 lähtien. Tykkään työstäni valtavasti. Minä olen löytänyt oman polkuni, ilon polkuni. Tervetuloa mukaan, tänne mahtuu!
Kati Pouttu
*Artikkeli, johon tekstissä viitataan, on luettavissa täältä.