Perjantaina työviikon päättyessä voin todeta, että ihmiset haluavat puhua. Olen päivystänyt lähiökaupan kaikille asukkaille avoimessa juttelukammarissa. Suurin osa kävijöistä on ollut ikäihmisiä. Osa heistä on ollut entuudestaan tuttuja, osa ovesta astuessaan tuntemattomia.

Kammarissa olen kuunnellut monta tarinaa vuosikymmenten varrelta. Eräässä tarinassa pieni poika kuunteli talvisodan ensimmäisiä laukauksia. Toisessa tarinassa nuori ja arka tyttö lähti maalta kaupunkiin töihin tehtaaseen. Kuuntelin tarinaa uudesta alusta, kun rakennettiin lähiötä maatilan maille laitakaupungilla. Kerrottiin tarinoita myös tästä päivästä; yksinäisyyden kokemuksesta, kun läheiset poistuvat rinnalta tai kun sairaus uuvuttaa ja vie ilon elämästä. Toisaalta oli tarinoita lapsista ja lapsenlapista, jotka antavat turvaa ja iloa ikääntyneen elämään. Oman tarinan sai ystävä, joka muistaa kysyä, mitä kuuluu.

Kuuleminen on enemmän kuin kuunteleminen. Kuunnellessa asiat jäävät etäisiksi ja unohtuvat nopeasti. Kuultu ei herätä voimakkaita tunteita. Kuuleminen sitä vastoin sisältää halun ymmärtää toista ihmistä, hänen kokemuksiaan. Tämä edellyttää, että toinen ihminen kohdataan ilman ennakkoluuloja sellaisena kuin hän on. Kuuntelijan omat odotukset ja pyrkimykset toista kohtaan täytyy unohtaa ja rauhoittua olemaan avoimesti läsnä.

Jokainen tarina on osa yhden ihmisen elämää. Tarinan avulla ihminen tekee elämäänsä ymmärrettäväksi sekä itselleen että muille. Tarinan kertoja paljastaa omat valintansa ja niiden seuraukset. Hän käy läpi elämäänsä eri ikäkausina: lapsena, nuorena, aikuisena ja ikääntyneenä. Kertoja rakentaa polkua, joka johtaa siihen hetkeen, jossa häntä pysähdytään kuuntelemaan.

Olen kiitollinen, että voin olla kuuntelemassa ja jakamassa ihmisten tarinoita. Tarinat tekevät kertojan näkyväksi ja hänen kokemuksensa todeksi. Tarina tarinalta kertojan elämän polku muuttuu selkeämmäksi ja jokaiselle kokemukselle löytyy tarkoitus.

Toivoisin, että jokaisella olisi mahdollisuus kertoa tarinaansa niin kauan, että se muuttuu eletyksi elämäksi. Joku löytää elämälleen merkityksen helpommin ja toinen joutuu kamppailemaan kauemmin oman keskeneräisyytensä kanssa. Keskeneräisyyttä on joskus vaikea hyväksyä; saati sitten jakaa muiden kanssa. Siksi olenkin erityisen iloinen, jos voin olla kuuntelemassa vielä hapuilevaa tarinaa, joka etsii muotoaan.

Joulu lähestyy ja rakennamme usein kovin kiireisinä omaa ikimuistoista jouluamme.

Voimmeko tulevana jouluna tehdä jotain toisin; antaa joulun tulla meidän luoksemme. Joulu syntyy jaetuista tarinoista ja toistemme kuulemisesta. Kuulemalla kerrottua tarinaa tulemme osalliseksi toisen ihmisen elämää, syntyy yhteisiä jaettuja tarinoita. Jokainen koskettava jaettu tarina muuttaa myös meitä. Rakennamme oman tarinamme, joka muuntuu tarina tarinalta rikkaammaksi. Joskus on meidän vuoromme kertoa oma tarinamme ihmisyydestä tuleville polville.

Arja Anttila, projektipäällikkö, Kaiku-hanke

Kaiku-hankkeessa perustetaan Tampereen Kaukajärven alueelle asukaslähtöistä korttelikerhotoimintaa, joka vahvistaa ikäihmisten lähiyhteisöön kuulumista. Toiminnan avulla etsitään keinoja köyhyyden vähentämiseksi. Kerhojen toimintamuodot suunnitellaan yhdessä osallistujien kanssa heidän toiveidensa ja tarpeidensa mukaan.

Alkuperäinen teksti on julkaisu Ikäinstituutin blogisarjassa 5.12.2019. 

http://tamperemissio.fi/toiminta/tule-mukaan/avoimet-korttelikerhot-60

https://www.ikainstituutti.fi/elamanote-hankkeet/

Jaa tämä sivu: